Mistähän sitä alottas taas.

Onkohan tässä livahtanu muutama viikko sitten viime päivityksen.

Kiirettä pitää töitten kanssa, kun lähtee aamulla ennen puol 9

ja oot hotellilla takasi 7-8 maissa. Syöt ja pehkuihin.

Mut nyttempä alko ns pidemmät vapaat, ja enää yks toppipvä jäljellä.

Miksi en voinu suoraan alottaa harjoitteluani Hair'Ellessä?

Paikka on aivan mielettömän kaunis, hyvät kompaktit tilat tehdä

töitä, ja omistaja Stephanie on aivan järjettömän ihana.

Meillä synkkaa todella hyvin, ja olemme ystävystyneet tosi hyvin

vaikka ei niin järjettömästi toistemme puhekieltä ymmärrä. 

Onneksi on elekieli.

Kerroin Stephanielle pitäväni miesten hiustenleikkuista, ja niitä saan

todenteolla tehdä. Päivässä yleensä 3-8 miestä. 

Naisten hiustenleikkuita teen myös, ja täällä saa toteuttaa paljon

lempparileikkaustani, porrastusta. Mut erona suomalaiseen juuri 

tämä kuinka paljon tukkaa on päässä, et muokkareita saa näytellä. 

Joka päivä teen leikkauksia ja värejä. Uusia tekniikoita oon oppinu,

ja olen näyttänyt myös meidän tiettyjä tekniikoita tännepäin. 

Täällä oon saanut niin rautaista föönauskoulua, ettei ole tosikaan. 

Aivan erilaista föönausta kun Suomessa, tai siis täällä siihen panostetaan.

Päivät on pitkiä ja kiireisiä, mut se ei tunnu työskentelyltä. 

Työpanostani arvostetaan ja ihaillaan, ja asiakkaatkin hymyilee 

tyytyväisenä ja laittavat tippikipon kilisemään. 

Ekana päivänä leikkasin Stephin tukan, ja tirautti onnenkyyneleen.

Värjättiin myös hänen kulahtaneet raidat elumenin Pk@all, 

eli nyt on sisustukseen sopivaa pinkkiä. Mut topissa pyyhkii

aivan käsittämättömän hyvin, ja niinku Steph sanoi, ettei laske

miua takasin Suomeen vaan palkkaa miut tuonne töihin. 

Oon ite saanu olla kans ohjaamassa harkkareita, leikkauksissa 

ja väreissä. Tuntuu kuin ei olis opiskelija enää, vaan iha oikeesti

valmistunut ja asianosaava. Toki konsultaatio tehdään miun puolesta

mitä asiakas tahtoo, mut on sitä muutama sana ranskaa jo 

itelläki hallussa ni osaa jotain kysellä. Mistään ei oo risuja tullut. 

Vähän ehkä reissailusta sitten. 

Viimeviikon maanantaina käytiin Lyonissa. Vincent nappas

meijät cineman eestä kyytiin, ja 2 tuntia täydessä hiljaisuudessa.

Joten laitoin kuolan poskelle ja unta palloon ku herättii niin pirun aikasee.

Lyonissa auto parkkiin pari hutikierroksen jälkeen, 

lähettiin kiipeemään johkii korkeelle taasen. Mukana oli myös

Perusta vaihdossa oleva poika. Kukaan ei puhunut mitää ni myö

sit Kirsin kanssa pölöteltii keskenää. Yli puoltuntia jyrkkää ylämäkinousua,

perseeseen poltti, jalat valu asfalttia myöten, reidet hankas toisiaan verille,

alaselkään säteili niin et melkin nyyhkytin ääneen. Ja nyt ei puhuta

mistään naisvuoren pikku nyppylämäistä. Täällä tää mäkisyys on 

serious bisnes. Ja pojat painaa kilsa eellä, ja alko sataa vettäki.

Päästiin kirkolle, joka oli toki mielettömän kaunis, mut pojat oli ehkä

minuutin sisällä ja halusivat jo pois. Kyllä kannatti kiivetä minuutin takia...

Ja eikös me tultu alas semmosella saatanan seniilivaunulla! 

Millä olis päässy ylöski... 

Noh koko pvä syömättä ja vessatta, ja matka jatku puistoon. 

Jäätävän iso puutarha täynnä kukkia. Eläinpuistossa apinoita,

joku iso kissapeto, aavikkokettuja, lintuja, kiraffei, krokotiilei..

Käveltiin puistossa ainaki 10km. Kusi valu jo housuu ja sissipissille

ainooseen julkiseen vessaan koko puistossa. Sit terassilla yhet oluet

ja takasi autolle. Sitä ennen kierrettiin yks lampiki.. Tässä vaiheessa

Vincent jo oli vähä lämmenny ja saatii jutusteltua.

Shoppailuun jäi 2h aikaa, ja varmaan parisataa liikettä kolmessa

kerroksessa. Olin niin loppu etten jaksanu ees kovin shoppailla?!?!!

Kotona uni maistui. 

Ainiin ja olihan miulla synttäripäivä, mikä alkoi Kirsin laululla

ja toine kanto lahjan suoraan sänkyyn. Miu lemppariksi muodostunutta

valkoviiniä, minkä se oli käyny ostamassa meijän kantiksesta,

ku ei kuulemma normikaupoista saa. Keiteltiin kahvit ja aamupalat t

turpaan ja meiki lähti neulan alle. Eka veto kaulalle oli shokki. 

Näinkö paljon se koskee? Ei helvetti mitä oon halunnu...

Välillä kyllä koskikin niin pirusti ettei voinu ku nauraa.

Old tattoon molemmat tatuoijat oli paikalla, ja toinen heistä puhukin

enkkua ni saatiin vähä small talkkia. Mut väritys oliki sit joltai osin 

kevyempää. Mut kokonaisuudessaan sattui, varsinki leukaluun kohalla.

Mut onnesta soikeena silti. Ens viikolla meen otattaa kuvat parantuneesta

tarrasta. Jaksoin hoitaa tätä kyllä superhyvin! 

Kuvan jälkeen muutamaks tunniks töihin, hotellille ja Kirsi järkkäs 

jättimacaronsin kahvin kanssa, synttärikynttilöiden kera. 

Ei mikään superspecial day, mut sain asian jota olin koko matkan

ajan odottanu.

Hotellin respassa työskentelee Tsekeistä kotoisin oleva nainen,

Zdenka, josta on tullut tosi hyvä ystävä miulle.

Ollaan käyty yhessä kiertelee kaupunkia, nautiskeltu viiniä

ja käytiin tänään uimalassa nautiskelemassa saunasta ja uimisesta.

Huippu vesiliukumäki, ja eristetty allas missä jättipallo teki jättiaaltoja,

tai sit allas oli ns jokiohjelmalla eli se virtas ympyrää tosi kovaa.

Tää vesipeto nautti.

Harmi et tää nauttiminen koko tästä reissusta alko oikeasti vasta 

puolessa välissä matkaa. Mut kaipa sillä paskallaki oli tarkotuksensa

mitä miä osakseni alussa sain. Osaapahan arvostaa nyt kun asiat on

paremmin. Jonkinlaista kaihoisuutta havaittavissa, kun huipputyypit

pitäis hyvästellä torstaina. Stephanielle pakko lähettää suomesta

kortti pakettineen, mihin kerään kaikkee kivaa. Stephissä on sydän

paikallaan. Jos ahkeroin monta asiakasta putkeen, ni se työntää

miut väkisin sisäpihalle hetkeks istumaan, nauttimaan savuketta

ja kahvia. Ja on aina kehumassa töitäni. 

Hän tykkää miusta, ja miä hänestä. 

Mut pakko myöntää, että kyllä miu sydän ja mieli kaipaa jo kotiin.

Paijaamaan kissoja, painamaan kesäduunia, pyörittämään taas 

oman kodin arkea oman kullan kanssa. Tuossa eilen istuttiin iltaa

hotellin terassilla hollantilaisen pyhiinvaeltaja nuorukaisen, 

amerikkalaisen perheenisän, Kirsin ja Zdenkan kanssa, niin tuli

kyllä myös olo et tätä miä halusin reissulta. 

Luoda suhteita, tavata ihmisiä eripuolilta maailmaa, 

Et eihän tää reissailu nyt niin kauhiaa ookaan. 

Kumpa tän kaiken vois laittaa sanoiksi. 

Miten paljon arvostaa sitä, mitä miulla kotona on, 

yksinkertaista elämää pienessä kaupungissa, 

missä ihmiset puhuu samaa kieltä ku miä. 

Miten paljon voi rakastaa toista ihmistä ja kaivata sen viereen.

Miten paljon kaikkea, mistä olla kiitollinen. Ystävät. Perhe. 

Kontrastia ja perspektiiviä koko kaikkeuteen. 

En vaihtaisi tätä 6 viikkoa sattumineen kyllä pois millään. 

Viimenen viikko hurahtaa sekunissa ohi, ja pian istunkin koneessa.

Takatasku täynnä muistoja, uusia tuttuja, ja paljon uutta

alaan liittyviä kikkakolmosia. 

Miusta tuli huomaamatta henkisesti aivan järjettömän rikas. 

Tätä ei olisi koskaan saavuttanut oman maan rajojen sisällä. 

Eikä Le puylle heitetä hyvästejä, Steph on kutsunut miut tänne 

uudestaan, ehkäpä ens kesänä lomilla tuun verestämään muistoja,

ja kenties taipuvammalla ranskalla. Who knows ! 

Nyt nauttimaan täysillä viimeisestä viikosta! 

Carine oli toteuttanut toiveeni ja järkännyt miulle päivän koulun huostassa. 

Aamu alkoi 08:25, ja aamupäivä meni kun ykkösluokkalaiset ihmettelivät

tukkaani ja pärstäkerrointani. Tein myös pikaisen kampauksen harkkapäälle.

Oppilaat reenas permanenttirullausta, tiiliskivee ja perinteistä. Tuskaisia ilmeitä,

joten päätin osallistua tuskaan ja rullata itekin yhden permiksen. 

Ykkösluokkalaiset muutenkin oli kaikista mukavin luokka minkä oon tavannut.

2 ja 3 ei läsnäoloni paljoa kiinnosta. Ja ykkösissä yks tyttö puhui tosi hyvää 

englantia, tosin muutama lause kerrallaan. Better than nothing.

Ruokkiksella kirmasin keskustaan subway lounaalle. 

Hyvinhän se patongin täyttäminen meni ranska/enkku sönköllä. 

Ja paikan omistaja kiinnitti huomiota englantiini,

ja tuli myöhemmin jutustelemaan että oonko Englannista kotoisin 

ku puhuin sitä niin hyvin. Siinä muutamat hetket jutusteltiin,

 ja lähtiessäni kiitin ja mies kysyi et kauanko olen täällä vielä.

4 viikkoa huokaisin takaisin ja miehen ilme oli ihana, kun rupesi papattamaan

 et sittenhän myö keretään näkemään vielä useesti subien merkeissä 

ja olen aina tervetullut lounaalle. Ihana mies. 

Iltapäivä koulussa menikin leikkuun parissa, kun sain napsia harkkapäätä kuin halusin.

Kakkoset teki lyhyttä tukkaa, joten miäki rupesin saksikampa hommiin. Miekkoselleni tuli mohawk tyyppinen tukka, jakaushäivytystä vai mitä senyon. Opettaja kehui ja kävi näyttämässä oppilaille 

miltä saksikampatyön kuuluu näyttää. Olin kieltämättä panostanut siihen, ku muutakaan

tekemistä ollut. Oppilaat taas kustenjuos heijä leikkuut koska pääsivät sen jälkeen värjäämään

omia hiuksiaan. 

Tulipa siinä sitten opettajan kanssa puheeksi miten topissa menee. Yritin kovasti 

miettiä kuinka ilmaisen itseäni sanomatta kuitenkaan kenestäkään pahasti, mutta miun ei tarvinnu.

Marie arvasi heti että varmaankin hankalaa, ja selitti että toppipaikan pomoni on aiheuttanut

harmitusta aikaisemminkin. Kysyi myös että haluaisinko vaihtaa toppipaikkaa, mihin sanoin

etten halua olla vaivaksi. Meen 3 viikkoo vaikka hammasta purren. Marie sanoi soittelevansa

Carinen kanssa, koska täällä oli 4 halukasta kampaamoa ottamaan miut heille vaihdon ajaksi 

toppiin, et paikkoja kyllä oli. Ihmettelinkin et miksi Laure on edes sitten halunnut, kun

ulosanti vaikutti siltä että heidät olis pakotettu ottaa miut hommiin.

No. Tänään sit selkis et huomenna vaihdan paikkaan, Hair'elleen, kaupungin 

vastakkaiselle laidalle. Se on kuulemma pienempi paikka. Innolla odottaen.

Intoa tosin syö se, että sekis myös Lauren halunneen minut muualle hänen

kampaamostaan. Kaikken ja enemmänkin itsestäni antaaneena, en siltikään kelvannut. 

Ei pidä jäähä ryveskelemään tässä olossa mutta tuntuuhan se pahalle. Tosi pahalle.

Huomenna jos Carinen tapaan, niin aijon kyllä lähettää Laurelle terveisiä.

Pitää vaan yön aikana saaha kielenkantoja kuriin. 

Mutta toisaalta, niin ilkeä akka ehkä ansaitsee toiminnallaan ja kohtelullaan

suorasanaista palautetta. 

Ja koska muutto vaan on se meijän juttu, niin mitä tämä vaihto olisikaan ollut 

ilman toppipaikan vaihtoa? Tiistaina klo 9 pitäs kans mennä hommiin, mut

löin kapuloita rattaisiin. Silloin on minun etukäteen kalentereissa näkynyt vapaapäivä,

päivä johon olen siirtänyt tatska-aikani kun Laure vesitti edellisen. Kädenvääntöä,

sumplimista. Meinas lentää kirves jo kaivoon mut niin saatiin tiistai aamu miulle vapaaks.

Pääsen neulan alle. Jään sitten rekan alle tai joudun paikallisten pulsujen ja piripäitten 

ryöstettäväks ni minä jumalauta menen sinne neulan alle. 

Ainut asia mitä kirkkain silmin odotan. Sitä ei oteta miulta pois. 

Keskimäärin 9 tuntia ku on hiljaa, lukuunottamatta ranskalaisia tervehdyksiä ja muutamaa

sanaa englantia, aika käy todella pitkäksi. Korvat painuu aivoihin kiinni, ja mieli alkaa anelemaan

että ottaisipa joku kontaktia. Puhuisipa joku englantia. 

Eräs asiakas toissapäivänä veti miut kauemmaksi, kun autoin hälle takkia päälle, ja huonolla englannilla kysyi että olenko minä onnellinen. Sujuvasti valehtelin livakasti että olen. 

Hän sanoi että näytän yksinäiseltä. No, sitähän miä oon. Ei täällä ystäviä tehdä, kun ei ole 

yhteistä kieltä. Eikä täällä ketään kiinnosta kuka miä oon, mistä miä tuun ja ylipäätään mimmonen on ihmisenä. Sen naisen säälivä katse meni vaan jonnekin syvälle sieluun. 

Englannin maikka kyseli samaa, et oonko kavereita tehny. 

Suomessa sitä mietti kuinka siistiä on saaha täältä kavereita, jotka näyttää paikallisia mestoja, 

tehhään ja puuhataan jotain kivaa. Ei. Täällä myö kirsin kanssa kahdestaan ollaan paikat käyty katsomassa. Olinko jotenkin naiivi ajatellessani et tästä oikeesti tulisi sellaista?

On nimittäin haaveet ja unelmat karissu 2 viikossa sinne asflattia nuolevaan, koti-ikävästä kärsivään pieneen ja onnettomaan ihmisolentoon. Ei siinä jos olisi yhteinen kieli, eläväisempi kaupunki.

Meidän vapaapäivinä, tiistaina ja sunnuntaina, ni tiistai on ainut millon pääset kaupoille. 

Niimpä myö käytii viime ti bussiajella läheisellä "ostarilla" ja mäkkärissä. Vaatteita löytyi hieman ja tuliaisia, jeij materiaonni. Hymy pilkisteli naamalla. Onneks miulla on Kirsi täällä, on joku joka elää tätä samaa miun kanssa. 

Onko kaikkien muiden vaihtotarinat vaan kullalla päällystettyjä? Kun se on ollut elämän parasta aikaa? Onhan tämä antanut perpektiiviä, todella! Kuinka hyvin asiani on suomessa, miun työtä arvostetaan, miulla on ystäviä ja miulla on rakastava mies. Kaikki nuo jäi Suomeen. 

Mut kokemusta rikkaampana tullaan takaisin 12 pvä. Ja tosiaan "iteppähän reissuun halusit".

No niin vittu vieköön halusin, koska luulin et tästä tulee mahtavaa ja uskomatonta, uudenlaista opinahjoa, uusia ystäviä, kulttuurin ahmimista jnejne. Niitä miä halusin, en välttämättä kaikkea tätä mitä ollaan täällä jo 2 ekana viikkona annettu. 

Mitenköhän sitä tiivistäisi tunnelmia.. Noh, aloitetaan niistä positiivisista.

Hotelli on älyttömän siisti ja mukava. Tosin ikkunan alla kulkee junarata,

mut meiki nukkuu ilman mitään ongelmia. Huomenna mennään valmiille aamupalalle. 

Tällä viikolla käytiin vallottamassa kaupungin toinen suuri nähtävyys, punainen pyhimyspatsas. Joku virgin se oli. 4e pulitettiin et saatiin perseet märkänä kavuta 30 asteen helteessä sinne vuoren huipulle. Päälle kun päästiin ni osaa turisteista huvitti ku saatoin kovaan ääneen läähättää, puuskuttaa ja suomalaisia voimasanoja käyttäen. Myös patsaan sisälle pääs kipuamaan. Pieniä kurkistuskoloja, joista ei pahemmin tarvinnut alas katsoa, niin korkeella sitä oltiin. Pienen pieniä kierreportaita ylös, ja loppuhuipennus oli tikkaat sinne patsaan päähän, josta ois päässy kurkistamaan. Hapotti jo sen verta ja jännäkakkaa valu lahkeesta et eipä ollu boolsseja käyä kurkkaamassa. Tunti siellä palloiltiin, otettiin vahingossa aurinkoa palamiseen asti. 

Nähtävyyksiä vielä tuo St.Michelin näkemättä. Käytiin toissapvänä katujunassa, kun mikään muu paikka ei ollut vapaapäivänä auki. Olihan sitä elämystä siinäkin.

Mikkejunan veli, körötteli 45 min vanhassa kaupungissa ja kävi noitten nähtävyyksien luona. Huomenna jos keli on bueno ni kiivetään st michelille. Pari päivää on vaan pitäny +10 ja sateista, mutta tänään alkoi keli kirkastua. 

Noh. Sitten asiaan, eli toppipaikkaan. coiffure Laure. 

Henkilökuntana omistaja big boss Laure, poikansa Jonathan, palkallinen Anais, harkkari Celia ja Manon. Jonathan puhuu muutaman lauseen verran enkkua, Anais opettelee taskussa mukana kulkevilla opuksilla, Manon ymmärtää jonkin verran muttei puhu, Laure ei puhu eikä varsinkaan Celia. Celia on vaan päättänyt vihata miua. 

Anais helpottaa oloani, yrittää jotain jutustella ja pyytää kauniisti apua. 

Olen ilmaista työvoimaa, ja se käytetään hyväksi, miä oon oikea pesukone. Pesen lähes kaikki asiakkaat. Tyvivärejäkin oon päässy paukuttelemaan 6 putkeen keskiviikkona, eilen myös muutama ja tänäänkin. Mut olen lähinnä se yksinään palloileva siivoja. 

Kaikki tavara putoaa ku paska perseestä, mutta onneksi olen siivoamassa. 

Kampaamossa ei tunneta työkärrejä tai saksilaukkuja. Kaikki siinä pitkällä pöydällä sikin sokin ja sitäkin pitäs keretä pitämään siistinä.

Tuolla kampaamossa on tyypillistä oppipoika-kisälli-mestari jaottelua. Miä oon varmaan vielä alempana kuin oppipoika. Ensisijaisesti leikkaukset menevät Laurelle ja Jonathanille, mut jos kiirusta tulee niin Anais astuu hommiin, ja sit omat harkkarit.

En siis lukeudu näihin harkkareihin. 

Olen assistentti. Miun pitää olla paikalla aina ekana, lähteä vikana. Työajoista niin viis. 

Ja kun mestari leikkaa, ni miun pitäisi lukea hänen mieltään ja silmien pyöräyttelystä ymmärtää mitä hänelle pitää ojentaa. Kampaa, pinniä, lämpösuojaa? Vai pidänkö kenties harjaa hänen asiakkaan päässä? Enkka yhdellä asiakkaalla oli, kun päässä sojotti 8 pyöröharjaa samaan aikaan päässä. Mut tyhmähän miä oon, ku en mieltä osaa lukea. Mut tarvihteeko tuota nyt kirjoittaa ettei Laure pidä miusta.. 

Asiakkaatkin tulee paikalle ja tehdään ilman mitään loogista järjestelyä. Keskiviikkona oli parhaillaan 11 asiakasta samaan aikaan. Jokainen tekee vähäisen. Asiakkaat voivat ootella pesun jälkeen tunteja ennenkuin pääsevät leikkaukseen, toiset tunnit että saavat föönauksen, mutta täällä ollaan siihen kuulemma totuttu. 

Keskiviikkona asiakkaana oli englanninopettaja, joka toimi sit tulkkina. Mestarit tykkäävät jos harkkarit ovat silmä kovana katsomassa leikkastekniikoita, mut miten vitussa sinä kerkeet olla silmä kovana siellä kyyläämässä, jos pyykit, tiskit, pesut, värit ja kahvitarjoilut pitää hoitaa? Mutta niin. 150% mukissa oon ampunu alusta asti, haluan antaa itsestäni hyvän kuvan. Opettaja sit käänti Lauren puheista että hänestä olisi kiva, että osallistuisin enemmän. MITÄ VITUN VITTUA. Ihmisenä omistan vain 2 kättä ja 2 jalkaa, en voi revetä moneen paikkaan samaan aikaan mut niinkai miun pitäis. 

Noh, itkua pidätellen loppupäivä ja kotiin itkemään. 

Olenko oikeasti vaan niin saatanan hidas, aivoton ja patalaiska et en pysty parempaan? 

Tulee vaan suomen ajat mieleen, ku oli yhdessä topissa ihan sama meno. Kassaan ekstrakillinkejä miun töistä, ilmainen siivooja ja järjestelijä. Mutku mikään ei ikinä koskaan milloinkaan ole tarpeeksi mitä tämä pullukka itsestään antaa. 

Launtait ovat työpäiviä. Ja en kuulemma saa lunch taukoo silloin, kun on niin paljon asiakkaita. Noh, tatuointi sit kusi siihen. Sitä onneksi saatiin siirrettyä, suoraan syntymäpäivälle. Tänään päivä meni ok, meiki pesee, hoitaa pyyhkeet (mitä muuten tulee perkeleesti ku yks asiakas käyttää 3 pyyhettä), siivoo, tiskaa, lakaisee, heittää värit päähän jne. Ei oo puutetta etteikö pääsis tekemään. Mut Laure tietää että suomessa pääsen tekemään mitä vain, ja mielestäni olen kykeneväinen kaikinnäköisiin töihin. Mut ei. Tänäänkin Manon tuli pyytämään miua avukseen iiison ja paksun tukan kuivaamisessa. Sillä hetkellä kun tartuin fööniin, Laure papattaa ja Manon yrittää kääntää sitä englanniksi, siinä onnistumatta. Nolona asiakas toteaa minulle, etten saa kuivata hänen hiuksiaan. Siinä hieman hämmentyneenä laskin föönin, ja lähdin takahuoneeseen, minne Laure tulee sönkkäämään ettei kaksi voi samaan aikaan föönata. Ahaaa ok, eli kyse ei olekaan minun taidottomuudesta. 

Tämä harha tosin kumottiin alle 5 minuutissa, kun Manon ja Anais yhdessä pyöröharjoineen föönasivat samaa asiakasta. 

Olen siis liian paska edes kuivaamaan asiakkaan tukkaa. 

Kello läheni töiden loppua, ja popula levitteli skumppalaseja ja macaronsseja pöydille.

Jotain ilmeisesti juhlittiin. Kysyin et saanko lähteä, sain luvan poistua. 

Anais pyysi jäämään, mut tänään ei enää pystynyt pitämään feikkihymyä naamalla 9 tuntia kauempaa. Oli päästävä kotiin hautaamaan naama tyynyyn. 

Kaikki toitottaa että kyllä tämä iloksi muuttuu. Mut voisiko joku ystävällinen kertoa, että milloin se tapahtuu? Mitä miun pitää tehdä? Yritän olla avoin, ja ottaa ilon irti pienistä asioista. Mutta isot negatiivimöröt tekee sen helvetin vaikeaksi.

Ja minä tosissani yritän. 

Ensimmäinen vapaapäivä.
Yö nukuttu suhteellisen huonosti, naama aivan turvoksissa ja nenä tukossa, kintut turpeena.
Tänään oli public holiday, ja kaikki mestat kiinni joten otettiin Kirsin kanssa vapaampaa touringii.
Taivas ollu pitkälti musta koko päivän, vklp luvattu myrskyä.
Sadetta uhmaten lähettiin käppäilee, ja löydettiin suht läheltä pieni ja soma luonnonpuisto.
Siellä oli vuohii, pupui, joutsenii, riikinkukkoi, kyyhkysii jnejne ja toki kukkaistutuksia.
Julkisia vessoja ei oo oikee missään et aina vessahädän yllättäessä kipitettävä takaisin kusikämpälle.

Nautiskelin nakkimunakasta ja hipsittiin takaisin le puyn sivukujien kautta keskustaan,
lähdimme kiipeämään keskustan korkeimmalla kohdalla sijaitsevaan vanhaan katedraaliin.
Oli nimittäin portaita, pohkeet reidet ja perse oli tulessa, mut olihan se taas silmänruokaa kun
perille päästiin. Pyhimysten ja suojelijoiden patsaita, isot alttarit jne.

Takaisin kämpille rentoutumaan, kun eipä mikään paikka ollu auki joten ei shoppailua.
Leipomosta patonkia et saa jotain murua rinnan alle.
Viestittelin myös Vincentin kanssa, ja ollaan yhdessä menossa huomenna Old Tattooseen
kyselemään mahtuisinko miä johkii väliin leimatoiveeni kanssa.
Old tattoo on alueen suosituimpia paikkoja, sinne on jopa puolen vuoden jonot.
Carine vie meidät huomenna kans kierrokselle, jos kelikin vaikka huomenna suosisi.

Tänään on ollut aikaa mietiskellä ja pohdiskella.
Ylipäätään tunnen onnellisuutta ja kiitollisuutta että olen tämmöselle matkalle päässyt,
mut yhteenvetona tämän ensimmäisen viikon olisi voinut jättää elämättä.
Tai siis vastoinkäymistä toisen perään. Kyllähän niiden ansiosta osaa arvostaa tätä 10 neliön
kämppää, mutku tietää ettei asioiden kuulunut mennä näin.

Meidän ensimmäistä majapaikkaa ei ollut kukaan käynyt siivoamassa, ja se oli yksinkertaisesti
liian syrjässä, liian pelottava ja liian kaikkea no no. Sit vaihdetaan paikkaa, meiki nukkuu lattialla
ja keittää kahvia muovipullolla. Ei mikroa, ei vedenkeitintä, ei sänkyä, kahvinkeitintä, ei uunia.
Kerttisastiat mitkä ite ostettu. Tyynyt ja peitot kannettiin edellisestä asunnosta itse tänne nykyiseen. Samoin myös coffeemaker, waterboiler ja toaster. Pitkin näitä katuja. Huoh kyllä.
Eilen siivottiin tätä nykyistä paikkaa mopeilla ja muulla tarpeistolla,
mitkä itse ostettiin jos halutaan elää suht siistissä ympäristössä. Osaapahan arvostaa miten helvetin hyvin asiat on kotona Suomessa. Koulun ja toppipaikan suhteen sentään kaikki mennyt ok.
Paitsi kielimuuri. Kiinanmuurin mittainen, ilmakehän rajalle ylettyvä kielimuuri.
Ei vain puhuta englantia, vaikka osattaisi. Ranskalaisen ei tarvitse.

Joten meiki kaivaa lukioaikasia ranskan opintoja jostain hippotalamuslisäkkeen pohjimmaisesta nurkasta. Perus kohteliaisuudet, puhuttelut jne menee. Mut vaikea oppiakaan siitä mitä kuulee,
koska paikalliset puhuu niin pirun nopeasti. Eli voisiko sanoa et eka vklp alkaa suht hmmm alakuloisissa tunnelmissa? Suuri harmi on se, ettei koulun apuraha ole vieläkään tippunu tilille vaikka melkein viikonpäivät ollaan reissattu. Asiat voi hoitaa niin monella tavalla.
Ja kyllähän tässä koti-ikäväkin ehkä kalvaa nimenomaa tän jatkuvan ryssimisen takia.


Mut täältä ei ole kuin suunta ylöspäin!
Iltapalaksi vähän baileysii ja tuccei briejuustolla. Jätän ärrinmurrinkeksit syömättä.
Huomenna on uusi päivä, uudet tunteet.
Itsehän aiheutan paikallisissa suurta iloa hiuksillani. Miusta täällä sentään jotain hyötyä.

Koulusta

Suomalaiseen tapaan olin ajoissa. Koulu alkoi 9ltä, olin paikalla jo puol 8. 

Anastin koulun wifin ja äkkiähän se aika meni kadulla istuessa.

Oppilaatkin on selkeesti jo vähän lämmenny muutamalle sanalle enkkua, 

koska good morning raikui aamulla ja poskisuudelmat vaihdettiin. 

Oppilailla on koulussa tänään asiakaspalvelupvä. 

Tälleen nopeesti tsiigattuna kaikilla oma väri on pitkälti 2-4 tummuutta, ja värjättyinä kokopääraidat / balayage / suklaanruskee hallitsee. Rougeruskeet on kans muodissa. 

Eli täällä ei paljoa blondeja näy. Tosin luokan opettajalla on vaalennettu hius. 

Asiakkaat penkkeihin, pyyhkeet värisuojiksi ja laputtamaan. Raitaa all over.

Muutamille pitkätukkaisille testattiin vaalennusta yhteen osioon. Lappuun sisälle ja seurattiin. Oma tyvi toki vaaleni, mut pituus pysyi mustana. Latva vaaleni myös ja venyi kuin purkka. Sitten yks oppilas vaan näytti asiakkaalle ja tämän äidille kuinka tukalle kävisi jos sitä vaalentaisi. Latvasta kiinni ja kisko sen hiustupon irti mistä se ny sattuikaan katkeemaan. Tässä vaiheessa miä keräilin leukaani lattialta :D 

Näyttelin videoita mikkelistä, kuvia perheestäni ja kissoistani. 

Kissoista repes riemu luokassa. 

Ihan yllätyksenä pääsinkin tekemään leikkausta madamelle. Onneksi hänellä oli kuva mukana, siitä oli helppo katsoo mitä piti leikata. Niskahiukset pitkäksi, muuten lyhyttä. Tasamittanen kerrostus joka puolelle. Ohensin sikana, ja ope kävi vielä veitsellä läpi koska täällä tätä tukkaa on yhdessä ranskalaisessa päässä 10 suomalaispään verran. Yritin siinä olla kauhistelematta et se koko vasta raidoitettu tukka oli aiiiiivan purkkaa, ja kampaankin jäi koko ajan jottai valkosta hilserasvamöhnää. Tiiä tuosta. Sakset heilumaa vaa nopiampaa!

Opettajalta satoi kehuja ja kiitosta, samoin madamelta. 

Noin. Muuri ylitetty. Peukku ylös peukku alas, hiustupsuja näyttämällä ja pituuksia näyttämällä pääsee helvetin pitkälle, jos yhteistä kieltä ei ollut. Madame sanoi kyllä lopuksi thank you very much. Jeij! 

Sitten koitti lunch time, käytiin Kirsin ja Carinen kanssa syömässä italialaisessa katuravintolassa. Ja siitä suoraan top paikalle. Olin topissa reipas 3 tuntia näin tutustumis kierroksella, olinhan ollut jo päivän koulussa. 

Coiffure Laure on le pyun yksi tunnetuimmista luxus kampaamoista. Kuten tuotteista ja sisustuksestakin voi päätellä. Käytössä wellan värit & magmakin löytyy. Teknisinä ja jälleenmyyntituotteina SP, Nioxin, GHD, ja uutena tuttavuutena Sebastian.

Salongin porukka oli ystävällistä, ja kantoivat mukanaan ranska-enkku kirjaa ja yrittivät mahd paljon puhua kanssani englantia. 

Ainahan alku on tahmeeta mut tästä se lähtee! 

Ja yksi koulun paka puolen opiskelijoista on tuolla samassa paikassa nyt topissa.

Tuolla kampaamossa menee kisälli-mestari luokittelu. Pääsin pesemään hiuksia ja värihuuhteluita myös. Itse leikkaajamestari harvoin pesee asiakkaansa tukkaa. 

En kuollaksenikaan vielä muista muiden nimiä kuin omistajan, Jonathan.

Salongissa työskentelevä nainen kutsui heti miut mukaan katsomaan kun hän leikkasi, ja kovin nopeaa toimintaa se ei ollut. Mutta täällä osataan käyttää fönharjaa herraisä, siin on vauhtii nimittäi!

Ja saksien mitta on varmaan 9 tuumaa, semmone kevyt miekan mitta. Miu minisaksille nauretiin koska ne on kuulemma liian lyhyet. On 5" ja 5,5" 

Huomenna onkin vapaapäivä, ja viikonloppu myös, joten tourinkia pukkaa! 

Kotimatkalla kipaisin itselleni hieman herkkuja. Taitaa mennä massakauden puolelle ku leipomoa joka nurkalla....