Mistähän sitä alottas taas.

Onkohan tässä livahtanu muutama viikko sitten viime päivityksen.

Kiirettä pitää töitten kanssa, kun lähtee aamulla ennen puol 9

ja oot hotellilla takasi 7-8 maissa. Syöt ja pehkuihin.

Mut nyttempä alko ns pidemmät vapaat, ja enää yks toppipvä jäljellä.

Miksi en voinu suoraan alottaa harjoitteluani Hair'Ellessä?

Paikka on aivan mielettömän kaunis, hyvät kompaktit tilat tehdä

töitä, ja omistaja Stephanie on aivan järjettömän ihana.

Meillä synkkaa todella hyvin, ja olemme ystävystyneet tosi hyvin

vaikka ei niin järjettömästi toistemme puhekieltä ymmärrä. 

Onneksi on elekieli.

Kerroin Stephanielle pitäväni miesten hiustenleikkuista, ja niitä saan

todenteolla tehdä. Päivässä yleensä 3-8 miestä. 

Naisten hiustenleikkuita teen myös, ja täällä saa toteuttaa paljon

lempparileikkaustani, porrastusta. Mut erona suomalaiseen juuri 

tämä kuinka paljon tukkaa on päässä, et muokkareita saa näytellä. 

Joka päivä teen leikkauksia ja värejä. Uusia tekniikoita oon oppinu,

ja olen näyttänyt myös meidän tiettyjä tekniikoita tännepäin. 

Täällä oon saanut niin rautaista föönauskoulua, ettei ole tosikaan. 

Aivan erilaista föönausta kun Suomessa, tai siis täällä siihen panostetaan.

Päivät on pitkiä ja kiireisiä, mut se ei tunnu työskentelyltä. 

Työpanostani arvostetaan ja ihaillaan, ja asiakkaatkin hymyilee 

tyytyväisenä ja laittavat tippikipon kilisemään. 

Ekana päivänä leikkasin Stephin tukan, ja tirautti onnenkyyneleen.

Värjättiin myös hänen kulahtaneet raidat elumenin Pk@all, 

eli nyt on sisustukseen sopivaa pinkkiä. Mut topissa pyyhkii

aivan käsittämättömän hyvin, ja niinku Steph sanoi, ettei laske

miua takasin Suomeen vaan palkkaa miut tuonne töihin. 

Oon ite saanu olla kans ohjaamassa harkkareita, leikkauksissa 

ja väreissä. Tuntuu kuin ei olis opiskelija enää, vaan iha oikeesti

valmistunut ja asianosaava. Toki konsultaatio tehdään miun puolesta

mitä asiakas tahtoo, mut on sitä muutama sana ranskaa jo 

itelläki hallussa ni osaa jotain kysellä. Mistään ei oo risuja tullut. 

Vähän ehkä reissailusta sitten. 

Viimeviikon maanantaina käytiin Lyonissa. Vincent nappas

meijät cineman eestä kyytiin, ja 2 tuntia täydessä hiljaisuudessa.

Joten laitoin kuolan poskelle ja unta palloon ku herättii niin pirun aikasee.

Lyonissa auto parkkiin pari hutikierroksen jälkeen, 

lähettiin kiipeemään johkii korkeelle taasen. Mukana oli myös

Perusta vaihdossa oleva poika. Kukaan ei puhunut mitää ni myö

sit Kirsin kanssa pölöteltii keskenää. Yli puoltuntia jyrkkää ylämäkinousua,

perseeseen poltti, jalat valu asfalttia myöten, reidet hankas toisiaan verille,

alaselkään säteili niin et melkin nyyhkytin ääneen. Ja nyt ei puhuta

mistään naisvuoren pikku nyppylämäistä. Täällä tää mäkisyys on 

serious bisnes. Ja pojat painaa kilsa eellä, ja alko sataa vettäki.

Päästiin kirkolle, joka oli toki mielettömän kaunis, mut pojat oli ehkä

minuutin sisällä ja halusivat jo pois. Kyllä kannatti kiivetä minuutin takia...

Ja eikös me tultu alas semmosella saatanan seniilivaunulla! 

Millä olis päässy ylöski... 

Noh koko pvä syömättä ja vessatta, ja matka jatku puistoon. 

Jäätävän iso puutarha täynnä kukkia. Eläinpuistossa apinoita,

joku iso kissapeto, aavikkokettuja, lintuja, kiraffei, krokotiilei..

Käveltiin puistossa ainaki 10km. Kusi valu jo housuu ja sissipissille

ainooseen julkiseen vessaan koko puistossa. Sit terassilla yhet oluet

ja takasi autolle. Sitä ennen kierrettiin yks lampiki.. Tässä vaiheessa

Vincent jo oli vähä lämmenny ja saatii jutusteltua.

Shoppailuun jäi 2h aikaa, ja varmaan parisataa liikettä kolmessa

kerroksessa. Olin niin loppu etten jaksanu ees kovin shoppailla?!?!!

Kotona uni maistui. 

Ainiin ja olihan miulla synttäripäivä, mikä alkoi Kirsin laululla

ja toine kanto lahjan suoraan sänkyyn. Miu lemppariksi muodostunutta

valkoviiniä, minkä se oli käyny ostamassa meijän kantiksesta,

ku ei kuulemma normikaupoista saa. Keiteltiin kahvit ja aamupalat t

turpaan ja meiki lähti neulan alle. Eka veto kaulalle oli shokki. 

Näinkö paljon se koskee? Ei helvetti mitä oon halunnu...

Välillä kyllä koskikin niin pirusti ettei voinu ku nauraa.

Old tattoon molemmat tatuoijat oli paikalla, ja toinen heistä puhukin

enkkua ni saatiin vähä small talkkia. Mut väritys oliki sit joltai osin 

kevyempää. Mut kokonaisuudessaan sattui, varsinki leukaluun kohalla.

Mut onnesta soikeena silti. Ens viikolla meen otattaa kuvat parantuneesta

tarrasta. Jaksoin hoitaa tätä kyllä superhyvin! 

Kuvan jälkeen muutamaks tunniks töihin, hotellille ja Kirsi järkkäs 

jättimacaronsin kahvin kanssa, synttärikynttilöiden kera. 

Ei mikään superspecial day, mut sain asian jota olin koko matkan

ajan odottanu.

Hotellin respassa työskentelee Tsekeistä kotoisin oleva nainen,

Zdenka, josta on tullut tosi hyvä ystävä miulle.

Ollaan käyty yhessä kiertelee kaupunkia, nautiskeltu viiniä

ja käytiin tänään uimalassa nautiskelemassa saunasta ja uimisesta.

Huippu vesiliukumäki, ja eristetty allas missä jättipallo teki jättiaaltoja,

tai sit allas oli ns jokiohjelmalla eli se virtas ympyrää tosi kovaa.

Tää vesipeto nautti.

Harmi et tää nauttiminen koko tästä reissusta alko oikeasti vasta 

puolessa välissä matkaa. Mut kaipa sillä paskallaki oli tarkotuksensa

mitä miä osakseni alussa sain. Osaapahan arvostaa nyt kun asiat on

paremmin. Jonkinlaista kaihoisuutta havaittavissa, kun huipputyypit

pitäis hyvästellä torstaina. Stephanielle pakko lähettää suomesta

kortti pakettineen, mihin kerään kaikkee kivaa. Stephissä on sydän

paikallaan. Jos ahkeroin monta asiakasta putkeen, ni se työntää

miut väkisin sisäpihalle hetkeks istumaan, nauttimaan savuketta

ja kahvia. Ja on aina kehumassa töitäni. 

Hän tykkää miusta, ja miä hänestä. 

Mut pakko myöntää, että kyllä miu sydän ja mieli kaipaa jo kotiin.

Paijaamaan kissoja, painamaan kesäduunia, pyörittämään taas 

oman kodin arkea oman kullan kanssa. Tuossa eilen istuttiin iltaa

hotellin terassilla hollantilaisen pyhiinvaeltaja nuorukaisen, 

amerikkalaisen perheenisän, Kirsin ja Zdenkan kanssa, niin tuli

kyllä myös olo et tätä miä halusin reissulta. 

Luoda suhteita, tavata ihmisiä eripuolilta maailmaa, 

Et eihän tää reissailu nyt niin kauhiaa ookaan. 

Kumpa tän kaiken vois laittaa sanoiksi. 

Miten paljon arvostaa sitä, mitä miulla kotona on, 

yksinkertaista elämää pienessä kaupungissa, 

missä ihmiset puhuu samaa kieltä ku miä. 

Miten paljon voi rakastaa toista ihmistä ja kaivata sen viereen.

Miten paljon kaikkea, mistä olla kiitollinen. Ystävät. Perhe. 

Kontrastia ja perspektiiviä koko kaikkeuteen. 

En vaihtaisi tätä 6 viikkoa sattumineen kyllä pois millään. 

Viimenen viikko hurahtaa sekunissa ohi, ja pian istunkin koneessa.

Takatasku täynnä muistoja, uusia tuttuja, ja paljon uutta

alaan liittyviä kikkakolmosia. 

Miusta tuli huomaamatta henkisesti aivan järjettömän rikas. 

Tätä ei olisi koskaan saavuttanut oman maan rajojen sisällä. 

Eikä Le puylle heitetä hyvästejä, Steph on kutsunut miut tänne 

uudestaan, ehkäpä ens kesänä lomilla tuun verestämään muistoja,

ja kenties taipuvammalla ranskalla. Who knows ! 

Nyt nauttimaan täysillä viimeisestä viikosta!